Kun jalkapallo vierii vapaasti ja yksi vihellys saa aikaan kansallisen kriisin, lapsi leikkii päämäärättä, eikä elämä tottele käsikirjoitusta. Koh Samuilla aamu alkoi uutisella Bowiesta — ja jokin sisällä liikahti. Blackstar ei selitä itseään, mutta oli kuin salattu viesti toiselta puolelta. Ehkä elämän suunnittelu ei koskaan ollutkaan tärkeintä.

Voisiko merkityksellisin tekosi olla täysin turha – ilman ajatusta hyödystä tai tavoitteista? Forrest Gump juoksi yli kolme vuotta, John Taylor soitti kahdeksalle hengelle, C-kasetti kohisi ja meni välillä poikki – ja kaikki oli tarpeeksi. Ehkä elämä onkin kuin kuvanveistoa: ylimääräisen poistamista, ei lisäämistä.

Kuka sinä olisit ilman muistoja ja tarinaa? Gladsaxessa soitettiin rock-historiaa, Star Trek hajotti identiteetimme perustan atomeiksi – ja syvä uni pyyhki kaiken pois. Ehkä emme olekaan se, jonka muistamme – vaan se, mikä jää, kun kaikki muu unohtuu.

Yölaiva keinuu Itämerellä. Karaokessa kaikuu neljättä kertaa “My Heart Will Go On” – väärä sävellaji, mutta oikea tunne. Tax free -kärryt kolisevat, buffetissa katkaravut ja lihapullat löytävät yhteisen rytmin. Hytti, johon netti ei yllä, muistuttaa siitä, minkä usein unohdamme. Ehkä juuri täällä, ärsyketulvan keskellä, hiljaisuus tuntuu ensimmäistä kertaa todella todelta.

Joogan alku ei ollut päätös vaan suunta, johon oli mentävä. Intian hiljaisuus ja kaaos, Frederiksbergin kaunein katu, kutsut ympäri maailmaa ja paluu juurille ilman karttaa johdattivat kohti tilaa, jossa tekeminen ja perinteet väistyvät ja matka alkaa kirjoittamaan minua hiljalleen uudelleen. Ehkä etsiminen oli alusta asti osa unohtamista.