Duran Duranin C-kasetti, Forrest Gumpin juoksu ja taito eksyä ilman tarkoitusta

Joulu 1984.

Tuolloin musiikkia ei striimattu (eikä omalla alakoululaisen budjetillani edes ostettu), vaan kopioitiin ja äänitettiin radiosta. Jokaisessa tallenteessa soi musiikin lisäksi myös se ainutlaatuinen hetki, jolloin se nauhoitettiin.

Juuri ne juontajien päälle puhumat kommentit ja myöhästyneet rec-painallukset kuuluivat asiaan. Kopion kopion kopioissa musiikki hukkui jokaisella kopioinnilla kertautuneen kohinan alle.

Sukupolvikokemus, jonka hohtoa ei voi järkeilemällä ymmärtää.

Saman vuoteen sijoittuva Orwellin 1984 varoitti maailmasta, jossa muistot katoavat. Minulle vuosi jäi mieleen juuri siksi, ettei se kadonnut.

Sain joululahjaksi ensimmäisen alkuperäisen C-kasetin, jonka tuoksu asuu kehomuistissa edelleen elävästi. Maadoittava ja makea. Kun vuonna 2025 striimaan kyseisen albumin, nousee tuoksu edelleen elävästi etualalle.

Kasetin artisti oli Duran Duran.

Vuosikymmeniä myöhemmin luin bändin basistin John Taylorin elämänkerran. Erityisesti kuvaus paluusta lavoille päihdehuuruisen pohjakosketuksen jälkeen tiivisti jotain oleellista. Kenties yhtä oleellista kuin sukupolvikokemus C-kasetista.

Palvovat kymmenien tuhansien ihmisten fanijoukot olivat kaikonneet. Yleisössä oli välillä kahdeksan henkilöä – eikä kaikki heistä edes kuuntelemassa musiikkia. Oivallus oli, ettei kahdeksalle esiintyminen ollut vähempää kuin täydelle stadionille.

Syvällistä, ja samalla kiusallisen tuttua.

Vuosien mittaan pahoittelin, oikeutin tai vähättelin hiljaisia tunteja ja kursseja – suhtauduin niihin vähintään alitajuisesti vähempiarvoisina. Kuin vajaaksi jääneinä hetkinä, jotka eivät täyttäneet näkymätöntä mittaria.

Vaikka lopulta tärkeintä ei ollut koskaan se, kuinka moni oli paikalla – vaan että itse oli.

Juoksun mittaamaton matka

Kesä 1976.

Forrest Gump aloitti nimeään kantavassa elokuvassa ikonisen, jotakuinkin 24 539 kilometrin mittaisen juoksunsa.

Alabamasta alkanut matka vei hänet Yhdysvaltojen halki viidesti. Kolme vuotta, kaksi kuukautta, 14 päivää ja 16 tuntia myöhemmin hän pysähtyi ja totesi, että oli aika palata kotiin. Ja niin hän palasi.

Juoksu alkoi, koska hänestä tuntui siltä. Juoksu oli vain juoksua, ilman erityistä syytä, tavoitetta tai syvempää merkitystä.

Tarkoitukseton kolmen vuoden juoksu tuntuu vieraalta kulttuurissamme, jossa jokaiselta askeleelta odotetaan päämäärää.

Miksi tehdä jotain, jos siitä ei ole hyötyä?

Elämä kääntyy helpoksi kehitysprojektiksi, jossa vaarana on liian hyvä onnistuminen – vieden kauemmas jostakin, jota ei voi mitata.

Jopa uni on saanut uudet mittarit. Pelkän lepäämisen ja irtipäästämisen sijaan seuraamme pisteitä, prosentteja ja palautumisen graafeja. Sosiologi Hartmut Rosa kutsuu tätä kiihtymiseksi, jossa kaikki optimoidaan, seurauksena vieraantuminen.

John Taylor, Forrest Gump ja C-kasetit puolestaan muistuttavat samasta asiasta, vastavoimasta.

Kaikki arvokas ei tunnu hyödylliseltä – etenkään silloin, kun se tapahtuu.

Kohinassa on kaikki

C-kasetit harvoin toistuivat täydellisesti. Joskus nauha takertui, joskus meni poikki. Jos halusi kuulla tietyn kohdan, piti kelata ja pysähtyä, kelata uudestaan ja pysähtyä jälleen, toivoa parasta.

Algoritmi ei auttanut, mutta taito kuunnella hitaasti, ilman varmuutta jalostui. Kyky olla eksyksissä oli kasettiin sisäänrakennettu ominaisuus.

Se oli osa tapaa olla maailmassa, jossa kaikkea musiikkia ei saanut heti, ja suurinta osaa ei lainkaan.

Forrest Gumpin päämäärätön juoksu oli sekin kuin vastakohta algoritmien, jatkuvan kehittymisen, tavoitteiden ja mittareiden ohjaamalle maailmalle.

Se oli kutsu – vaistonvarainen ja intuitiivinen.

Monissa henkisissä ja filosofisissa perinteissä juuri tätä hiljaista kutsua on pidetty syvempänä kuin päämäärälähtöistä etenemistä.

Joogafilosofian mukaan todellinen ymmärrys syntyy harhakuvitelmien poistumisesta, ei uuden lisäämisestä. Nondualismi vie saman äärimmilleen: mitään ei ole koskaan tarvinnut saavuttaa, sillä kaikki on jo läsnä.

Taoismin wu wei viittaa luonnolliseen toimintaan ilman yrittämistä. Zenin "ei-mieli" on tila, jossa tekeminen tapahtuu vailla takertumista tuloksiin. Camus muistutti, että absurdin hyväksyminen voi vapauttaa meidät tarkoituksen pakonomaisesta etsimisestä.

Ehkä juuri siksi Forrest pysähtyi niin rauhallisesti. Ei siksi, että jokin olisi loppunut – vaan koska juoksu oli kantanut sinne asti kuin pitikin.

Milloin viimeksi leikit?

Muistatko vielä, miltä tuntui sellainen leikki, jossa unohdit ajan, säännöt – ja sen, kuka olet?

Lapsena emme kysyneet, onko leikki hyödyllistä. Me vain leikimme.

Psykoanalyytikko Donald Winnicottin mukaan leikki on tila, jossa ihminen on aidosti vapaa – hetki, joka ei vaadi perusteluja tai päämäärää. Se voi olla harhailua, keksittyjä sääntöjä tai puhdasta, syytä vailla olevaa iloa.

Saman ajatuksen jakaa Bhagavad Gita, joka muistuttaa, ettei tekeminen itsessään sido meitä – vaan takertuminen sen tuloksiin. Vapaus ei löydy saavuttamisesta, vaan siitä, että tekeminen on tarpeeksi.

Forrest Gump ei oikeuttanut juoksuaan. Hän ei yrittänyt antaa sille tarkoitusta. Hän vain juoksi.

C-kasetit katosivat välillä lähes kokonaan, mutta ovat tehneet paluuta jo vuosien ajan. Ehkä juuri siksi, että hitaus ja kömpelyys eivät ole vikoja. Kohina ei haittaa, jos se kumpuaa jostakin aidosta, joka kantaa.

Viime aikaiset otsikot kertovat, että Duran Duran aloittaa Euroopan-kiertueensa kesäkuussa Suomesta – ja John Taylor soittaa jälleen täysille areenoille. Ehkä yhä samalla läsnäololla ja ilolla kuin silloin, kun yleisön koko oli kahdeksan.

Oma Duran Duranin kasettini hajosi lopulta, mutta mitään oikeasti tärkeää ei mennyt rikki. Se kaikki säilyi, mitä ei muutenkaan voisi kelata takaisin eikä toistaa.

Minne mennä, kun on jo perillä?

Huhtikuu 2025.

Oma 25 vuoden leikkini tämän tekstin teemojen parissa on jatkunut yllättävästi, kirjoittamisen muodossa. Täysin ennakoimatta, täysin ilman tavoitteita.

Kevätauringon paljastavassa valossa kirjoittaminen on alkanut muistuttaa enemmän kuvanveistäjän työtä kuin jatkuvaa suunnitelmien ja tavoitteiden lisäämistä: tarkoitus ei ole lisätä kiveen mitään, vaan poistaa ylimääräinen, jotta esiin tulee se, mitä on jo olemassa.

Sama pätee koko elämään.

Kontrollin tuolla puolen avautuu mysteeri. Se saattaa näyttää tarkoituksettomalta, mutta juuri tuon näennäisen tarkoituksettomuuden takaa voi löytyä syvin mahdollinen merkitys ja vapaus.

Siksi Forrest saattoi pysähtyä niin rauhallisesti. Ei siksi, että tavoite olisi täyttynyt – vaan koska juoksu oli kantanut sinne asti kuin pitikin. Ei minnekään erityisesti, mutta perille silti.

Aito vapaus alkaa usein siitä hetkestä, kun paine lineaarisesta kehityksestä loppuu. Niin kuin C-kasetti, joka kohisee, mutta ei ole rikki. Tai yleisö, jossa on kahdeksan ihmistä.

Kun ei enää tiedä, mihin on menossa, voi vihdoin huomata, missä on.

Samalla päämäärättömyys on usein suorin tie johonkin todelliseen, jota ei edes tiennyt etsivänsä.

Leikki jatkuu, vaikka nauha välillä katkeaisi.