Alone, all one – paljastuksia yölliseltä Ruotsinlaivalta

"Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat ihmisen kyvyttömyydestä istua hiljaa yksin huoneessa."

Näin sanoi ranskalainen matemaatikko, fyysikko, keksijä, filosofi ja teologi Blaise Pascal jo 1600-luvulla – tietämättä vielä mitään niistä ärsykkeistä, joiden keskellä elämme vuonna 2025.

Tämä teksti syntyy keskellä Itämerta, maaliskuisena pimeänä iltana Suomen ja Ruotsin välissä. Laivassa, jolla luultavasti seilaa kahden maan välillä enemmän viihdettä ja ärsykkeitä kuin mitä Pascalin aikaan oli muutamassa pienessä valtakunnassa.

Vaikka tylsyyden torjunnan ikoniksi noussut taskussa kulkeva yhteys koko maailmaan ei yllä hyttiin eikä anna kaistaa kevyillekaan keloille, on tylsistyminen silti tehty liki mahdottomaksi.

Hytin ulkopuolella odottaa loputon kattaus bingorivejä, oikeita ja vääriä sävellajeja, vilkkuvia valoja ja pelejä, verovapaiden jättipakkausten armada.

"My Heart Will Go On" säröilee karaoke-versiona – ties kuinka monetta kertaa laivan yli 30-vuotisessa historiassa. Suomipopin yhtä vanhat klassikot eivät nekään ole kuluneet puhki, sävellajista piittaamatta.

Katkaravut ja lihapullat mahtuvat lautasille sulassa sovussa – ja olennaista näyttää olevan määrä. Toblerone-rivit ja 50 eri vodkavaihtoehtoa, viinikumeja unohtamatta. Bändi kehottaa käymään baarissa, ja sinne letkajenkka suuntaakin.

Runsaudenpulaa, info- ja ärsykeähkyä liki 200 metrin kelluvaan metalliputkeen puristettuna.

Pascal tuskin olisi selvinnyt tästä yöstä.

Mutta mikä oli hänen perimmäinen viestinsä?

Varmuudella emme tiedä, emme ainakaan kaikkea. Ei kuitenkaan vaadi oman aikakautensa johtavan matemaatikon, fyysikon, keksijän, filosofin ja teologin LinkedIn-profiilia nähdäkseen, mihin alkuperäinen sitaatti osoittaa ja miksi se on yhä ajankohtainen 400 vuoden jälkeen.

Olemmeko tylsiä?

Mitä yksinolo hiljaisuudessa pohjimmiltaan tarkoittaa? Sana itsessään antaa väkevän vinkin, mutta vain kun pureudumme arkikäyttöä syvemmälle.

Englannin kieli kätkee vihjeen: sana alone, yksin, juontaa juurensa ilmauksesta all one – kokonainen, olla yhtä jonkin kanssa. Alkujaan se viittasi itsenäisyyteen, ykseyteen – ei erillisyyteen tai yksinäisyyteen.

Vähitellen merkitys muuttui: all one menetti kirjaimen ja kului käytössä muotoon alone. Samalla sävy on siirtynyt kokonaisuudesta ja ykseydestä kohti erillisyyttä.

Kieli elää ja muuttuu, kuten kaikki, mutta yhden pienen sanan etymologiassa on mukana syvä viesti: yksin olemisessa voi yhä olla mukana kokemus eheydestä.

Miksi sitten helposti vältämme yksinoloa ilman ärsykkeitä?

Opetin pari vuosikymmentä ihmisiä liikkumaan ja hengittämään. Istumaan ja hengittämään. Olemaan tekemättä yhtään mitään. Vain kokemaan sen mitä on – olivat he sitten Pascalin viittaamassa huoneessa yksin, tai missä tahansa.

Vain harvoin hiljaisuus osoittautuu tyhjäksi. Keskimäärin se sisältää tarpeen täyttää itsensä. Tarpeen viihtyä, tarpeen tulla stimuloiduksi, tarpeen saavuttaa – impulssin paeta. Erityisesti kun yhtälöstä poistaa kehollisen liikkeen, aistiärsykkeet ja ulkopuoliset kiintopisteet, tila täyttyy salakavalan helposti tylsyyden ja levottomuuden kokemuksella.

Jos koemme haastavaksi olla hiljaa ja hengittää, olemmeko silloin huonossa seurassa – vai välttelemmekö jotain olennaista? Onko ensisijaisesti tylsää hengitys, hengittäjä vai huone?

Kun odottaessamme kaivamme puhelimen esiin ja liki huomaamatta kelaamme pari syötettä ja kissavideota, mitä silloin täytämme ja millä?

Miltä tuntuisi, jos tilaa ei tarvitsisi täyttää ja olisi aina perillä?

Kysymykset ovat universaaleja ja ajattomia. Ne nousevat esiin aikakaudesta ja kulttuurista riippumatta.

Miksi tyhjä huone ei riitä?

Joogafilosofia, taoismi, zen-buddhalaisuus, kristillinen mystiikka, sufismi, stoalaisuus ja lukuisat muut perinteet ovat kaikki löytäneet saman sisäisen tilan. Tilan, joka itsessään on täydellinen ja riippumaton mistään ulkopuolisesta.

Ei siksi, että jotain olisi lisätty, vaan koska mitään ei tarvitse lisätä.

Miksi tämä tila tuntuu niin vaikealta tavoittaa? Miksi täytämme tyhjän huoneen ja ulkoisen hiljaisuuden, vaikka se ei ole ongelmallinen tai odota meiltä mitään?

Jos 1600-luvulla ongelma oli kyvyttömyys istua hiljaa, onko 2025 ongelma todella erilainen – vai vain teknisesti kehittyneempi ja häiriötekijöiltään yltäkylläisempi?

Hiljaa yksin huoneessa istuminen ei ole vaikeaa siksi, että jotain oikeasti puuttuisi – vaan siksi, että olemme unohtaneet, mitä hiljaisuus sisältää. Emme ole tottuneet olemaan ilman mielen melua.

Mieli vastustaa hiljaisuutta, koska se on sille uhka. Hiljaisuus vaimentaa mielen luoman loputtoman ajatusvirran.

Pascal näki ihmisen kyvyttömyyden olla hiljaa yksin huoneessa kaikkien ongelmien juurisyynä. Millainen olisi sitten Pascalin ihannemaailma?

Kenties maailmassa olisi vähemmän suorittamisen kierrettä. Emme tekisi päätöksiä, jotka kumpuavat levottomuudesta tai puutteen tunteesta. Vähemmän tyhjiä sanoja ja sisältöjä. Vähemmän sisäisiä ja sen seurauksena ihmistenvälisiä konflikteja. Enemmän mahdollisuuksia, väljyyttä ja ripaus keveyttä. Vähemmän vakavuutta, enemmän lempeyttä, kenties.

Ehkä risteilyaluksetkin olisivat toisenlaisia.

Etelästä puskevat Ahvenanmeren aallot herätti aamuyön tunteina. Laiva saapui satamaan. Saman päivän illalla istun ruotsalaisen kahvilaketjun nahkasohvalla ystäväni kanssa, jonka olen tuntenut tuntevani aina, mutta virallisen ajanlaskunkin mukaan parikymmentä vuotta.

Kahvilaketjun konsepti seuraa pilkuntarkkaa johdonmukaisuutta. Nahkasohva näyttää samalta ketjun kahvilassa missä kaupungissa tahansa. Kuten myös ikkunoiden ulkopuolella ihmisten kiireiset askeleet, päivien rytmit ruuhka-aikoineen – kaikki se, mitä helposti päädymme tekemään aamusta iltaan. Vuodesta toiseen.

Luontodokumenteissa näkee usein koko vuodenkierron muutamassa sekunnissa. Jos tätä, tai mitä tahansa muuta, kaupunkia kuvaisi samalla tavalla, ei voisi välttyä muurahaiskekovertaukselta.

Riittävän monta kiertoa, ja keko näyttäisi edelleen samalta – mutta muurahaiset olisivat vaihtuneet ilman, että mikään lopulta olisi muuttunut.

Elämään koukussa

Jos Pascal näki uhkana sen, ettei ihminen kestä yksinoloa ja hiljaisuutta, ehkä nykyisin emme kestä myöskään pysähtymistä – tai pelkoa siitä, että jotain menee ohi.

Ystäväni puhuu kahvilassa elämään koukussa olemisesta – addicted to life – siitä, miten jatkuva kokeminen, saavuttaminen, tekeminen ja tunteminen tähtää siihen, että mitään ei jää välistä. Elämän täytyy tuntua koko ajan joltain – eikä vain joltain vaan tietyltä, tutulta ja samalla jatkuvasti enemmältä.

Ehkä juuri tuo tauoton täyttäminen estää meitä muistamasta – jotain niin tuttua, ettemme osaa sitä enää tunnistaa.

Ehkä ne kaikkien kokemat spontaanit ja kontrolloimattomat hetket, jolloin unohdamme hetkeksi itsemme ja elämä tuntuu ilmavalta – luonnossa, taiteen äärellä, nauraen, ihan missä vain – eivät ole katoamisia, vaan muistamisia.

Voisiko olla mahdollista muistaa kaikki se myös yksin tyhjässä huoneessa?

Astun takaisin laivaan. Eri alus – kaikki muu on samaa, tuttua.

Vetäydyn hyttiini, jossa verkkoyhteys loppuu. Olen yksin tyhjässä huoneessa, mutta siirryn pian kaksi kerrosta alaspäin. Maaliskuisena keskiviikkona on rauhallista, mutta peliautomaatit laulavat, buffet-pöydät notkuvat, tax free -myymälä on täynnä ohittamattomia tarjouksia ja pubivisassa täyttä.

Ikkunasta avautuu Itämeri. Aallot liikkuvat, sulautuvat toisiinsa, katoavat ja syntyvät uudelleen. Yksittäinen aalto ei ole erillinen merestä – eikä kukaan meistä elämästä.

Perimmäinen vastaus Pascalin toteamukseen ei ole maailmasta vetäytyminen tai huoneeseen yksin lukittautuminen.

Pikemminkin vastaus on sen muistaminen, ettei ole koskaan ollut erillään – ja että hiljaisuus on lopulta tutumpaa, turvallisempaa ja täydempää kuin osasimme muistaa.

Mikään ei katoa hiljaisuuteen – päinvastoin, kaikki aidosti todellinen, merkittävä ja maailmaan positiivista muutosta luova syntyy siitä.