Matka, joka kirjoitti minut

Syksyllä 2000 nousin ensimmäistä kertaa Eerikinkadun joogasalin portaat. En tiennyt, että siitä alkaisi matka, joka kirjoittaisi minut hiljalleen uudelleen – yhä uudelleen.

Tämä on yksi yritys pukea matka sanoiksi.

Samalla se toimii uuden sivuston ensimmäisenä julkisena lukuna. Taustana sille, mistä kirjoitan ja miksi.

Aloittaessani jooga oli kaikkialla. Media loi eksotiikkaa ja ihannoi notkeita kehoja. Alkeiskursseille jonotettiin.

Oman alkeiskurssini jälkeen en katsonut taakseni enkä hidastanut – liki viiteentoista vuoteen. Moni kutsui sitä kurinalaisuudeksi, jotkut jopa pakkomielteeksi. Itse koin sen unen kaltaisena kutsuna, josta ei voinut kieltäytyä.

Hapuilin ja hämmästelin uuden äärellä, ja asiat seurasivat toisiaan:

• Ensimmäinen lootusasento. Tunsin oloni Jediksi.

• Ensimmäinen aikainen (ja perinteinen) aamuharjoitus, jota varten tankkasin varmuuden vuoksi (ei-perinteisesti) Mars-patukoilla.

• Ensimmäinen kerta Intiassa, jossa (tietääkseni) onnistuin kiertämään tavanomaiset ensikertalaisen huijausyritykset, jopa Delhissä.

• Ensimmäinen opettamani tunti (aivan liian varhain), jolle osallistuneista en tavannut kumpaakaan enää uudelleen. (Jos satutte lukemaan tätä: pahoitteluni, sittemmin olen oppinut armeliaammaksi).

Intia

Ensimmäinen matkani Astangajoogan päämajaan Mysoreen oli pitkä. Aamuyöllä lähtö Lontooseen, puoli päivää odottamista – ja liki 12 tuntia myöhemmin olin takaisin lähtöruudussa, Helsingin yllä.

Se matka käynnisti liki kymmenen visiitin ajanjakson. Kymmenen vuotta myöhemmin palasin kotiin mukanani yhteisön suuresti arvostama opetuslupa.

Vietin Intiassa yhteensä useita vuosia. Maa, yhteisö ja harjoitukset hurmasivat ja haastoivat. Ajanjakso pakotti antautumaan, pehmenemään ja luottamaan. Taistelin egojen kanssa, varsinkin omani.

Intiassa sain myös välähdyksen, joka määritteli tulevaa pitkälle eteenpäin.

Toisen matkan toiseksi viimeisenä päivänä koin varmuuden. Kuiskauksenomaisen tietämisen siitä, että elämä tulee viemään opettamaan Kööpenhaminaan. Ajatuksena se oli mahdoton. Hiljaisena varmuutena – kiistaton. Jälleen asiat seurasivat toisiaan:

• Kun mahdollisuus muutamia vuosia myöhemmin avautui kuin itsestään, oli se jo vanha tuttu. Osoitteeni vaihtui Kööpenhaminaan.

• Neljä vuotta myöhemmin vapunpäivänä avasin oman joogastudioni, Frederiksbergin kenties kauneimmalla kadulla. Tilan hiljaisuus syveni vuosien mittaan – tavalla, joka teki siitä tärkeämmän kuin itse harjoitukset.

• Säännölliset opetuskutsut imaisivat myös muualle Tanskaan sekä muun muassa Etelä-Afrikkaan, Thaimaahan, Puolaan, Ruotsiin ja Suomeen. Ajoittain tunsin itseni rokkitähdeksi, minkä useimmiten naamioin henkisyydeksi.

Ympyröitä

Joogani koki ensimmäisen ravistuksen pian Tanskaan muuttamisen jälkeen. Uudet opettajat ja Kaivalyadhama-perinteen pranayama (hengitysharjoitukset) avasivat täysin uuden sisäisen hiljaisuuden maailman.

Kuin kolmiulotteinen olisi saanut läpinäkyvän neljännen ulottuvuuden – hiljaisuuden, joka ei ollut tyhjyyttä vaan täyteyttä. Harjoitukseni painopiste muuttui pysyvästi.

Moni muukin asia oli muuttunut sitten Eerikinkadun salin portaiden ensikävelyn.

Pieni askel kerrallaan kokemukseni – ja sen mukana opetukseni – kaartui pois tekniikoista, tekemisestä ja aiemmin tärkeistä perinteistä. Tanskan-vuosiani sävytti sisäinen liike pois siitä, mitä edelleen ulkoisesti opetin. Perinteet ja muodot alkoivat liueta – ja esiin nousi voimakas kokemus siitä, mihin kaikki ne olivat koko ajan osoittaneet.

Harjoitukset, joiden kanssa aloitin, tuntuivat lopulta antaneen kaiken, mitä niillä oli annettavaa. Ehkä juuri siksi ne olivat täyttäneet tehtävänsä – tehneet itsensä tarpeettomiksi.

Alkuvuonna 2020 koronaviruksen suljettua joogastudioiden ovet yksi ympyrä sulkeutui ja opettaminen vanhassa muodossa jäi tauolle – nyt taaksepäin katsottuna pysyvästi.

Liki kahta vuotta aiemmin olin palannut yli vuosikymmenen jälkeen Suomeen. Siitä lähtien olen opiskelun, syventämisen ja väitöskirjan äärimmäisen hitaiden alkuaskeleiden ohella keskittynyt nöyränä kohtaamaan opettajista ja opetuksista suurimman: vanhemmuuden.

Stillpoint.zone

Stillpoint viittaa tilaan, jossa aika tuntuu pysähtyvän. Hetkeen, jossa kiire, tekeminen, yrittäminen, sisäinen häly, raja-aidat ja vastakohtaisuudet katoavat. Jäljelle jää hiljaisuus ja selkeys.

Stillpoint Zone avaa näkymän tähän tilaan. Ei etsimällä, vaan unohtamalla sen, mikä on turhaa. Ei lisää tietoa, vinkkejä tai saavutuksia – vaan pysähdyksiä hetkiin, joissa rauha, ilo ja yksinkertaisuus eivät ole enää asioita, joita tavoitellaan, vaan jotain, minkä muistamme.

Pohjimmiltaan kyse ei ole edes onnellisuudesta – vaan siitä, mitä tapahtuu, kun lakkaamme kysymästä, miten sen saavuttaa.

Kirjoittaminen on aina ollut luonteva ja omin tapani kommunikoida. Se mahdollistaa viestin hahmottamisen tavalla, johon puhe ei useinkaan taivu. Kirjoitettu sana ei haihdu ilmaan, vaan antaa lukijalle tilaa pysähtyä ja palata sanoihin ja tyhjiin tiloihin niiden väleissä, omassa tahdissaan.

Muutamia, kenties, tietämisen arvoisia seikkoja:

• Stillpoint.zone ei varsinaisesti keskity joogaan tai non-dualismiin. Ne ovat olleet luomassa pohjaa, mutta lopulta kyse on siitä, mitä jää jäljelle, kun määritelmät ovat hiljaa väistyneet.

• Vastausten sijaan paino on kysymyksissä, jotka saattavat lopulta vastata syvemmin kuin mikään varma vastaus koskaan voisi.

• Kaiken yllä mainitun lisäksi olen työskennellyt muun muassa toimittajana, valokuvaajana, eri viestintä-etuliitteen tehtävissä sekä opiskellut maisterin tutkinnon yhteiskuntatieteistä. Olen siis ollut maailman silmissä myös niin sanotusti normaali – salonkikelpoinen ja kysymyksiä herättämätön.

• Olen Star Trek -fani.

Kiitos, että olet mukana matkalla, joka ei vie perille – vaan pysäyttää juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa.