Yllättävä rangaistuspotku, David Bowien Blackstar ja suunnittelemattomuuden lohtu

Sitaatit, joita ei muista – kuten ei niiden lausujaakaan – soljahtavat samaan kategoriaan kuin vitsit, joita joutuu avaamaan. Spontaanius katoaa, ja sanoma ei uppoa. Ketään ei naurata — ainakaan tarkoitetulla tavalla.

Siitäkin huolimatta aloitan lainaamalla jalkapallovalmentajaa – jonka nimeä en muista – sitaatilla, jota en tarkalleen muista.

“Ihmiset tulevat katsomaan pelejä vain yhdestä syystä: he eivät tiedä, mitä tapahtuu.”

Seuraan jälleen jalkapalloa, vuosikymmenten tauon jälkeen. En oikeastaan ole varma miksi – mutta seuraan kuitenkin.

Kyseinen nimettömäksi jäävä valmentaja saattaa olla oikeilla jäljillä myös omalla kohdallani, vaikkakaan en aina tiedä, mitä edes seuraan. Peliä, vai peliä ympäröivää inhimillisen draaman muurahaiskekoa.

Fanikulttuurin luomat me–muut-jakolinjat, fanaattisuus oman joukkueen puolesta, ja monet muut yksityiskohdat ovat olleet – ja tulevat varmasti olemaan – lukuisten väitöskirjojen ja älykkökeskustelujen aiheena. Ajoittaisessa absurdiudessaankin. Tai ehkä juuri siksi.

Kaulahuivien värit ovat pyhiä. Tuhannet ihmiset, jotka muuten eivät laulaisi, yltyvät riitasointuiseen yhteislauluun. Yksi pillin vihellys voi aiheuttaa kansallisen eksistentiaalisen kriisin.

Kun köyhyydestä miljardööriksi noussut jalkapalloilija otti selfieitä Suomen Lapissa avannon äärellä, sitä juhlittiin koko maan PR-voittona.

Ja silti ilmiö kantaa. Tai ainakin toistuu ja pysyy. Viikosta toiseen.

Yllättävä punainen kortti, viimeisen minuutin maali jota ei voinut tulla, käsikirjoituksen rikkoutuminen ja jatkuvasti elävä draaman kaari vetävät puoleensa kuin muinaiset seireenit.

Pallo on pyöreä. Ja se yllättää yhä uudelleen.

Arvaamattomuuden tanssi kiehtoo.

Kohtaaminen ilman käsikirjoitusta

Pelasin aktiivisesti lähes viidentoista vuoden ajan.

Muutaman vuoden rimpuilin tasolla, jolla pääsin kokemaan tulevien maajoukkuepelaajien alkukantaisen voiman ja asenteen, joka jyräsi alleen. Oma urani loppui ennen kun heidän alkoi.

Silloisilla harjoitusmäärillä ja ominaisuuksilla kaikki eivät ehkä enää yltäisi samanlaiseen asemaan jalkapallon hierarkiassa.

Peli on kiihtynyt – ja niin on elämäkin.

Kiihtyminen on sosiologi Hartmut Rosan avainteema. Hän puhuu siitä, kuinka teknologia, aikataulut ja odotukset nopeutuvat – ja samalla jokin oleellinen katoaa.

Yritämme optimoida kaiken, mutta mikään ei tunnu riittävän. Juoksemme yhä kovempaa, usein vain pysyäksemme paikallamme.

Rosan mukaan ongelma ei ole ajan puute, vaan se, että elämästä on tullut projekti – hallittava, mitattava, jatkuvasti kehitettävä. Kun kaikki muuttuu tehtäviksi ja tavoitteiksi, elinvoima alkaa hiipua.

Rosa kutsuu tätä vieraantumiseksi.

Rosa kutsuu vastavoimaksi resonanssia – kokemusta, jossa maailma koskettaa meitä, ja jokin sisällämme värähtää. Musiikki, joka osuu yllättäen. Lause kirjassa, joka tuntuu kirjoitetulta juuri sinulle. Kohtaaminen, jossa ei tarvita sanoja.

Ei hallintaa, vaan hetki sellaisenaan. Ei suunnitelmaa, vain liikahdus, joka tuntuu todelta.

Resonanssi ei tapahdu, kun sitä yrittää. Se tapahtuu, kun elämä lakkaa olemasta projekti.

Kun suunnitelma on olla suunnittelematta

Opintovapaalle jäänyt ystäväni kuvaili ennen viimeistä työpäiväänsä, kuinka hänen päivänsä täyttyisivät jatkossa väljästi ja spontaanisti: opiskelua, joogaharjoituksia, olemista ilman kuormaa.

Pian hän huomasi olevansa yhtä stressaantunut kuin aiemminkin. Tapa tehdä, tapa olla, ei ollut muuttunut. Vain kulissit olivat vaihtuneet.

Kyse ei useinkaan ole siitä, mitä tapahtuu – vaan siitä, mitä meissä on läsnä, kun se tapahtuu.

Uni ei tule, kun yrittää nukahtaa. Rentoutumiseen pyrkiminen saattaa jopa kiristää. Läsnäolon tavoittelu voi lisätä kierroksia – ja samalla karkottaa itse hetken. Huolellisesti suunnitellut vapaat viikonloput voivat tuntua yllättävän latteilta – toisin kuin ne, jotka vain tapahtuvat.

Syvimmät, kauneimmat ja todellisimmat hetket eivät tottele aikatauluja. Ne karkaavat kontrollia. Ne eivät kysy, milloin on sopiva hetki. Ne tapahtuvat – tai eivät.

“The more a thing tends to be permanent, the more it tends to be lifeless.”

Näin sanoi Alan Watts, joka muistutti yhä uudelleen: elämää ei voi hallita. Mitä enemmän yritämme tehdä siitä pysyvää, selkeää ja hallittua – sitä enemmän kokemus kuihtuu.

Hän sanoi myös: “Muddy water is best cleared by leaving it alone.”

Ehkä sama pätee kaikkeen. Nukahtamiseen. Mielenrauhaan. Läsnäoloon. Jopa opintovapaaseen.

Aamu, joka sai suostumaan

Tammikuussa 2016 heräsin Koh Samuin saarella, Thaimaassa. Opettamani joogaretriitin neljäs aamu.

Kuten aina, aikaisessa aamussa sirkuttivat tropiikin äänet. Aamuauringon pian kullalla sävyttämä turkoosi vesi kohisi taustalla.

Lukuisissa henkisissä perinteissä varhainen aamu on nähty hetkenä, jolloin hiljaisuus puhuu voimakkaimmin. Joogafilosofiassa brahmamuhurta on 48 minuutin jakso, joka alkaa tunti ja 36 minuuttia ennen auringonnousua.

Tuona aamuna avasin ensimmäisenä puhelimeni – mikä ei ehkä ollut henkisyyden juhlahetki paratiisissa.

Rosa olisi luultavasti nähnyt sen vieraantumisen symbolina.

Uutis- ja some-algoritmien ensimmäinen nosto oli David Bowien kuolema. Jokin liikahti — kenties resonoi.

Bowien musiikki oli kulkenut sisälläni lähes lapsuudesta asti. Osa viehätystä oli myös hänen tapansa olla maailmassa: jatkuvasti muuntuva, alati syntyvä.

Vuosikymmenien ajan hän hajotti entisen ja syntyi uudelleen. Jokainen uran vaihe oli kuin uusi maailma.

Bowien kuolema osui aikaan, jolloin omalla kohdallani väsymys opettamiseen alkoi antaa hiljaisia signaaleja. Ainakin siinä muodossa, jossa olin sitä pitkään tehnyt. Se, mikä oli ollut oikein ja totta, oli tulossa täyteen.

Olin jähmettymässä muotoon, joka oli kaikkea muuta kuin Bowien ura. Olin urautunut. Kaipasin samaa, mitä Bowie minulle edusti: lupaa hajota – ja syntyä uudelleen.

Olen opettanut elämässäni pidempään kuin ollut opettamatta. Pitkään kaikki oli selkeää: muoto, rakenne ja sisältö toivat turvan ja vaimensivat kysymykset.

Oli rooli, jota opin kantamaan.

Se kaikki tuntui elävältä – kunnes ei enää tuntunut. Vapaan virtauksen paikalle nousi hallinta. Rakenne oli ehjä kuten ennenkin, mutta jokin olennainen ei enää liikahtanut. Opetin ulkopuolelta, en sisältä.

Bowien kuolema kiihdytti väistämätöntä. Se sai luottamaan virtaukseen.

Uudelleensyntymisen lupa

Useammin kuin kerran olen todistanut koko katsomon veisaavan jalkapallojoukkueelle kannustuslaulua tutulla lastenlaulun sävelellä. Tunnen, laulamattakin, kuinka aikuisuuden vakavuuteen tulee särö, jokin hellittää – ja muistuttaa, miltä tuntui olla lapsi.

Lapsena leikkiessämme emme rakentaneet kokemusta – uppouduimme siihen. Lapsi liikkuu, luo, pysähtyy ja jatkaa. Hän ei kiirehdi leikkiään loppuun. Se joko virtaa – tai lakkaa.

Luonnossa on rytmejä, reaktioita ja kierroksia – muttei aikomuksia, suorituksia tai mittareita. Puu ei mieti, onko nyt oikea hetki kasvaa, pudottaa lehdet tai vaihtaa suuntaa. Se ei pyri tehokkuuteen, ei analysoi lopputulosta. Se vain on – osa elämää.

Bowien testamentiksi jättämä viimeinen levy, Blackstar, oli jazzin, avantgarden ja elektronisen syvyyden yhdistelmä. Siinä kuolema ei ollut päätepiste, vaan osa jatkumoa.

Levy on aavemainen, kokeileva ja hämmentävä – ja samalla lopullinen muodonmuutos. Se hajotti entisen ja synnytti vielä kerran jotain uutta. Se oli kuin salattu viesti toiselta puolelta: samalla hyvästely ja täysin uuden soinnun alku samassa hämmentävässä sävellajissa.

Se tuntui kuin muistutukselta – siitä, että joskus tärkein tehtävämme ei ole löytää lisää – vaan luopua ja päästää irti. Rooleista. Muodoista. Oletuksista.

Kuten lapsi, joka leikkii keskeneräistä tarinaa, eikä tiedä, mihin se päättyy.

Kuten jalkapallo-ottelu, joka ratkeaa yllättävään syöttöön, jota kukaan ei nähnyt tulevan.

Kuten puu, joka pudottaa lehtensä osana elämän rytmiä.

Kuten Bowie, joka tekee vielä yhden levyn – sellaisen, joka ei mahdu mihinkään kategoriaan.

Kuten opettaja, joka huomaa, ettei enää opeta – vaan hallinnoi opettamista. Ja lopulta, vuosia myöhemmin, uskaltaa lopettaa.

Elämä ei tottele käsikirjoitusta. Ja juuri siksi se koskettaa.

Merkityksellisimmät hetket eivät kaipaa suunnitelmaa – vain hiljaista suostumusta.