Minuus atomeina – Led Zeppelin, Gladsaxe ja Star Trek

Oletko koskaan astunut elokuvateatterista ulos ja tuntenut, ettet ole aivan varma, kuka olet?

Niissä hetkissä ei kohtaa vain valon ja pimeyden kontrasti, vaan jotain syvempää – kuin olisit käynyt vieraassa tarinassa, sysäten oman tarinasi taka-alalle.

Astuin tiistai-iltana kaupungin vanhimpaan elokuvateatteriin. Vuosikymmenten takainen henki oli yhä aistittavissa, pienistä muodonmuutoksista huolimatta. Filmi on vuosien varrella vaihtunut digiin, mutta IMAX-jättikankaat puuttuivat edelleen ja elokuvavaihtoehtoja oli tasan kaksi. Valinnan armelias helppous tuntui ylellisyydeltä maailmassa, joka hukuttaa vaihtoehtoihin. Penkkirivejä kymmenkunta, eikä yksikään penkki kallistu. Paperinen pääsylippu.

Aika hämärtyi – myös muilla tavoin. Elokuva vei aikaan ennen omaa syntymääni. Kaiuttimista kaikui John Bonhamin muistikuva ensimmäisestä keikastaan Led Zeppelinin kanssa:

"Se oli kuin toisesta maailmasta. Kuin merkki ylhäältä."

On lähes absurdia ajatella, että yksi rockhistorian suurimmista yhtyeistä aloitti Bonhamin mainitseman – ja katsomassani dokumentissa kuvatun – matkan koulun liikuntasalissa Kööpenhaminan lähiössä, Gladsaxessa. Kaukana kotoaan, areenoiden loisteesta ja valomerestä. Vain lava, joka oli hädin tuskin lava, villejä hiustyylejä ja joukko tietämättömiä tanskalaisia nuorisokerholaisia, joilla ei ollut aavistustakaan siitä, että olivat todistamassa musiikkihistorian alkua ja rockjumalien syntyä.

Yli 40 vuotta myöhemmin päädyin itsekin samoille seuduille. En rocktähdeksi, vaan ohjaamaan keskiviikkoiltapäivisin joogatunnin paikallisessa yrityksessä. Opettajien keskuudessa yritystunteja himoittiin usein korostetun arkisista syistä – ei siksi, että se olisi ollut "merkki ylhäältä”. Pikemminkin kaivattu merkintä pankkitilille.

Silti, istuessani elokuvateatterin hämärässä ja seuratessani Gladsaxen rock-historian limittymistä omaan astetta vaatimattomampaan tarinaani, ymmärsin, mihin Bonhamin sitaatti viittasi.

On hetkiä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. Kanava avautuu, merkki ylhäältä osuu ja uppoaa. Silloin "minä" tuntuu katoavan, ja jäljelle jää vain itse kokemus – ilman havaitsijaa, ajatuksia tai tulkintoja.

Todellisuus, joka tapahtuu ennen kuin kukaan ajattelee sitä.

Mutta jos "minä" voi noin helposti kadota, kuinka todellinen se oli alun alkaenkaan?

Kuka muistaa sinut?

Led Zeppelinin musiikki soi ja koskettaa yhä, vuosikymmeniä Bonhamin kuoleman ja bändin hajoamisen jälkeen. Paikallisen lukion teinit pukeutuvat bändin t-paitoihin, vaikka heidän vanhempansakaan eivät välttämättä olleet syntyneet, kun yhtye soitti viimeisen keikkansa.

Ajallinen etäisyys ei ole haudannut Gladsaxesta startannutta taikaa – päinvastoin, jokin ajaton olemus tuntuu välillä jatkuvan, vaikka tekijä on poissa.

Samalla tavalla elävät vanhat valokuvat.

Selailin muutama vuosi sitten isoäidiltäni jälkeenjääneitä valokuva-albumeita, täynnä haalistuneita kasvoja. Osassa kuvista luki nimiä ja vuosilukuja, useimmissa ei mitään. Perhe- ja sisaruskuvia geometrisissä riveissä, pyöreiden vuosien poseerauksia tummanpunaisten ruusukimppujen takana, marraskuisten hautajaisten harmaata varjoa – kaikessa mukana liki ripustautunut tarve muistaa rakkaat ihmiset. Tarve varmistaa, että onnelliset hetket eivät haihdu.

Pysähdyin katsomaan vieraita kasvoja, jotka olivat joskus olleet tärkeitä jollekin. Havahduin siihen, ettei ole enää ketään, joka voisi täydentää puuttuvat nimet ja tarinat. Jäljellä on vain kasvot – ilman nimeä, ilman ääntä, ilman tarinaa, ilman muistoja.

Jos kaikki pyyhkiytyisi pois – jos et muistaisi omaa tarinaasi, kaikkea sitä, mikä tekee sinusta juuri sinut – kuka silloin olisit?

Näyttelijä Jim Carrey kuvasi taannoisessa haastattelussa hetkeä, jolloin hän havaitsi voivansa koska tahansa omaksua uuden roolin – ja päästää irti vanhasta. Perimmäinen kysymys hänelle oli: kuka minä olen, jos roolin voi vaihtaa milloin vain?

Ehkä me kaikki teemme samaa. Pidämme kiinni tarinasta, jota kutsumme minäksi – vaikka kyse olisi vain roolista, joka sattui jäämään päälle.

On kuitenkin hetkiä, jolloin tarina katoaa – ilman viimeistä encorea, ilman aplodeja.

Syvässä unessa emme muista nimeämme, historiaamme, velvollisuuksiamme – emme edes sitä, että olemme olemassa. Ja silti emme kärsi siitä. Päinvastoin – heräämme levänneinä, kuin jonkin olennaisen äärellä käväisseinä.

Aivotutkimuksen mukaan ne aivoalueet, jotka liittyvät itsetietoisuuteen ja identiteettiin, vaimenevat lähes täysin. Mutta silti jotain jää.

Buddhalaisessa filosofiassa syvä uni on nähty hiljaisena paluuna alkuperäiseen tietoisuuteen. Joogafilosofiassa syvä uni on osoitus siitä, että minä ei voi olla ajatusten, muistojen tai aistimusten virta – koska ne katoavat, mutta taustavärähtely, tuo hiljainen tietoisuus kaiken taustalla, ei.

Ehkä kysymys ei olekaan siitä, kuka oli haalistuneessa valokuvassa – vaan siitä, että joku oli. Minuus on kuin valokuvan hetki: hetken kirkas, ajan myötä haalistuva – ja pohjimmiltaan ei lainkaan niin absoluuttisen totta kuin usein uskomme.

Voisiko syvä uni olla esimerkki hetkellisestä paluusta siihen, mikä ei koskaan muutu? Minä katoaa, mutta olemassaolo ilman tarinaa pysyy.

Mitä jos sinä et olekaan sinä?

Pitkäaikainen opettajani totesi vuosia sitten jotakin, jota olen sen jälkeen toistellut niin itselleni kuin muillekin – ehkä muiden harmiksi enemmän kuin omaksi ilokseni:

“Mikä tahansa mikä on sinun, et ole sinä.”

Vielä opettajaani pitkäaikaisempi suosikkisarjani Star Trek hajottaa tämän ajatuksen kirjaimellisesti atomeiksi. Mitä todella tapahtuu, kun miehistön jäseniä siirretään teleportterilla paikasta toiseen. Kun keho ensin puretaan osasiksi ja sitten kootaan uudelleen toisessa paikassa, siirtyykö ihminen, vai syntyykö vain kopio? Klooni? Vai jotain ihan muuta?

Kyseessä on tunnettu identiteettiparadoksi, joka tunnetaan myös nimellä Theseuksen laiva: jos aluksen kaikki osat vaihdetaan uusiin, onko se yhä sama laiva?

Ja entä me? Kun kehomme uusiutuu solutasolla vuosien aikana lähes kokonaan – olemmeko fysiologisesti kopioita, klooneja vai aina uudelleen syntyviä versioita itsestämme?

Mikä pitää minuutemme kokemuksen kasassa? Ja onko se koskaan ollutkaan täysin ehjä ja vakaa?

Ehkä minäkin olen jonkinlainen kopio. Ja sinä.

Oma kokemukseni on taatusti hyvin toisenlainen, kuin sillä ihmisillä, joka aikoinaan polki keskiviikkoisin vastatuuleen Gladsaxen kulmilla. (Tanskalainen erikoisuus: kokemukseni mukaan poljin vastatuuleen keskimäärin aina, molempiin suuntiin).

Silloin, tuulta päin puskiessani, en olisi hahmottanut samalla tavalla kuin nyt, mitä Bonham tarkoitti.

"Kuin merkki ylhäältä" ei ehkä viitannut hetkeen, joka oli merkittävä siksi että se aloitti jotakin, vaan hetkeen, joka oli niin riisuttu kaikesta muusta – ajatuksista, tarinoista, tulkinnoista – ettei mitään muuta ollut olemassa.

Ja kenties juuri siksi Led Zeppelinin musiikki soi yhä, kuten kaikki mikä kestää aikaa. Ei siksi että se muistuttaisi meitä jostain menneestä, vaan koska se syntyi tilassa, jossa ei ollut mitään ylimääräistä – ei ajatuksia, ei tulkintoja, ei tarinaa.

Sama tapahtuu syvässä unessa, ja parhaimmillaan myös valveilla ollessamme. Kun nimet, tittelit, tulkinnat, oman itsensä arvottaminen ja muut mielen lokerot katoavat, syntyy niitä spontaaneja hetkiä, joissa elämä todella koskettaa.

Astuin ulos elokuvateatterista. Ulkona mikään ei ollut näennäisesti muuttunut. Tuttu autojen kavalkadi, maaliskuun viima puhalsi. Ihmiset naputtelivat puhelimiaan, jokaisella tärkeää tekemistä ja yhtä tärkeä määränpää.

Olin taas minä. Tai ainakin se, jota kutsun minuksi.

Mutta hetken aikaa, jossain valon ja pimeyden välissä, jokin rakoili. Tarina ja muistot vaimenivat. Ja juuri siksi, kaikki tuntui hetken ajan todellisemmalta kuin yleensä.

Syvin rauha ei synny siitä, että löydämme oikean tarinan – vaan siitä, että emme enää rakenna minuutta asioiden varaan, jotka kuitenkin katoavat.

Kuka sinä olisit ilman muistoja ja tarinaa?
Ilman sinua.